Testi: Olenko masentunut?

 

19.08.2024
Elämän tapahtumista

Olen ajatellut kirjoittaa masennuksesta jo pitkään. Miksen olen tehnyt niin? Asiaa haittaa varmaan se, etten ole tällä hetkellä masentunut. Tai se tunne on hautautuneena mielen pohjamutiin, joka lähtee kai nousemaan pintaan tämän tekstin syntyessä. Ei kannata vissiin yrittä rakentaa kielikuvia, jos ei ole niin virittynyt niitä tekemään.

Aloitetaan. Olen ajatellut koostaa tästä nettipäiväkirjastani kaikki "yölliset" ja muut merkinnät, joissa sivuan masennusta. Laittaa ne ajatukset kuten järjestykseen. Elämän aikajanalle. Hyvä ajatus! siis aikajanalle ikävuoden kanssa, läpisyynätä elämä. Aloitetaan

0-10 vuotta. Vauva-iässä sairastin aivokalvon tulehduksen, joka loi pohjan elämälleni. Lapsuus tietenkin oli kivaa aikaa, vaikeudet aloivat koulun myötä. Ensimmäisen luokan kertasin kaksi kertaa.

Se tarkoitti aina, että olin muita vähän vanhempi. Oppimisvaikeudet ja koulukiusaaminen saivat sanavarastooni 10 vuotiaana sanan "itsemurha"

10-20 vuotta.

En mä koko nuoruusaikaa sanoisi huonoksi, kyllä mulla kavereita oli. Oppimisvaikeudet ja alkanut masennus saivat riitoja aikaan isän kanssa. Masennus syveni ja 16 vuotiaana jouduin nuorisopsykiatriselle avo-asuntola-osastolle Jyväskylään. 3 vuotta sitä, se aika oli aika tummaa. Osia siitä viimein kirjoitin ylös vasta viime vuonna kun tapahtumista oli jo melkein 30 vuotta. Uusin tekstini Healingdome sisältää ne kertomukset ja se teksti löytyy sivultani www.simopahula.fi

Mainitsen sen tässä, koska tähän nopeaan pikakertaukseen ei siitä ajasta enempää mahdu.

Tuon jälkeen tahdoin irtioton keskisuomesta ja hain Järvenpäähän opiskelemaan erityisoppilaitokseen. Tuolloin vielä oli oppimisvaikeuksia, jotka aiheutuivat siitä vauva-iässä sairastetusta aivokalvontulehduksesta. Eka rakastuminen ja siitä johtuvat masennuksen eri vaiheet. Oppimisvaikeudet ja sosiaallisen elämän tuolloiset vaikeudet aiheuttivat masennusta. Kuljetin vielä painolastia, joka kerääntyi nuorisopsykiatrisen kokemuksistani.

20-30 vuotta. 

Ensin työttömyyttä, sitten eka kaupan alan työharjoittelu. Masennus alkoi katoamaan taka-alalle koska mä tajusin pärjääväni sosiaallisessa työssä. Aloitin kotisivut joille mä aloin purkamaan sitä painolastia. Hyvin tummia tekstejä. Sisältä olin vielä siis masentunut, vaikka muuten ei siltä tuntunut. Palasin Järvenpäähän opiskelemaan merkonomiksi. Tämän nettipäiväkirjan aloitin tuohon aikaan. Masennus oli taka-alalla ja olin yksinäinen. Vielä haittasi oppimisvaikeudet ja vauvaiässä sairastettu sairaus. Aivoni eivät vielä olleet kunnossa. Joka lisäsi masennusta.

30-40 vuotta. 

Työura S-marketissa antoi paljon. Uusia ystäviä, sosiaallista elämää ja se auttoi lopullisesti parantumaan vauvaiän haitasta. Isyystunteiden herääminen, rakkaudessa pettyminen. Masennuksen paluu töiden loputtua. Mutta itsemurha-ajatuksia ei ollut.

40-48 vuotta eli nyt. 

Isä kuoli 7 vuotta sitten, meillä oli loppuaikoina hyvät välit. Puhuimme asiat selviksi. Vissiin vieläkin siitä on surua jäljellä, kyynel pääsee tulemaan kun kirjoitin tämän ylös. Masennus nyt?

Isyystunteet alkavat kai katoamaan, ei ole ollut sortumisia aikoihin. Nivelrikko käsissä alkaa pikkuhiljaa vaikeuttamaan näppäimistöllä kirjoittamista. Tulee kirjoitusvirheitä, niiden huomaaminen vanhoissa merkinnöissä tai teksteissä aina masentaa. Entä jos joskus ei pysty enää kirjoittamaan? Tai kävelemään. Mullahan on myös ollut rustonpehmentymää jo 20 vuotta. Vanhuuden pelot tietty masentaa. Isäksi en päässyt aikanaan, olisihan se kiva jos ..

ok. kai sormet on oikein näppäimistöllä. sillä näiden kyynelten läpi en näe nyt näyttöä. pahus, kyllä mulla on vielä nää tunteet olemassa.

Tavallaanhan se on kai rikkaus tuntea näin hiton valtavasti kaikki. Mutta eipä ole ollut tylsää elämää.

Mitä mä sitten voisin kertoa avuksi muille?

Et ole yksin, on meitä paljon jotka tuntevat samoin. Kyllä itsekin joskus tahdoin täältä vain pois. Tänä vuonna 2024 tuli täyteen 30 vuotta siitä - kun itse yritin poistumista. Ajattelin nuorena, että tää kaikki päättyy ennen kun täytän 18 vuotta. No nyt tänä vuonna tulee 48 vuotta täyteen.

Sä kyllä pärjäät kun mäkin pärjäsin. Se ei helppoa ollut, kerroinhan mä tässä - että vasta viime vuonna mä sain kirjoitettua valtaosan kokemuksistani ulos. Vaikkakin unikuvauksiksi uusimpaan tekstiini.

Nuoruudessa koetun masennuksen jälkioireet? Mikä harmittaa? Eniten se, etten mä muista paljonkaan mitä ikävuosina 10 - 15 tapahtui. En muista ihmisiä, jotka olivat tuolloin kavereita. Koulukavereita on tullut aina silloin tällöin mua moikaamaan, mutten mä muista heitä. Siinä saatan vaikuttaa etäiseltä ja se vähän masentaa.

Myös se, että olenko mä muistanut jo kaiken? Vai tapahtuiko jotain niin traumaattista, että olen sulkenut muiston - joka vain odottaa avautumistaan.

Olenko mä siis masentuntu nyt? Musiikkina yhtyeen Totalselfhatred kappale Totalselfhatred. Totaallinen itseviha? Ja näemmä taas jälleen kerran tuli kirjoitusvirhe, ironisesti sanassa "masentunut" edellisessä lauseessa. Kyllähän se pahalta tuntuu. aina noita korjata - varsinkin kun tykkää kirjoittamisesta.

Mutta mä jatkan. Jos on joskus sairastunut masennukseen, niin se pysyy aina mukana. On vain helpompia kausia, jotka toivon kestävän niin kauan kun vain voi. Masennus on yleinen vaiva ja ymmärrän sen, että asia on kuten TABU. Siitä ei saa puhua. Miksi on näin? Ovatko ihmiset tuomittuja tässä hyvinvointivaltiossa voimaan pahoin?

Mä en kertonut aikoihin nuorisopsykiatrisella olo ajastani koska siihen liittyi suuri häpeäleima. Ja pelko siitä, että minuun alettaisiin suhtautumaan toisin. Kiusatuksi tulemisen pelko oli myös läsnä - aikuisenakin. Nyt mä en enää jaksa asiasta välittää. Ikävuosi 50 lähestyy, niin jos elämän tarkoitus on tässä vaiheessa elämää, kertoa omasta elämästään ja siten ehkä tarjota tukea muille?

Kerronko mä sitten tässä liian avoimesti asioita ja siten rikon sovittuja sääntöjä - joiden mukaan suomalaiset eivät puhu? Kyllä me puhutaan ja arvostan muitakin - jotka ovat kyllin rohkeita kertomaan että elämä ei tunnu hyvältä.

Tai ole tuntunut. Itse päätän tämän merkinnän ajatukseen, että kyllä teki itselleni tämän kirjoittaminen hyvää.

Lopuksi kerron, että pari päivää sitten oli se hetki - kun kaihileikkauksen jälkeen näin revontulet. harmaita ne oivat paljaalle silmälle - mutta terävempiä ja saatoin nähdä kyllä häivähdyksen vihreää ja punaista. Eli taannoinen silmäleikkaus on parantanut myös elämäni laatua. Ei tässä tunnu masentuneelta. vaikka kesä onkin kohta lopussa.