Elämän peilausta Online Suicides - dokumentin katselun jälkeen.

 

09.01.2016
Yöllinen.. VHS tallenne sai ajatuksia aikaan.

Olen täällä kertonut joskus dokumentista nimeltä "online suicides" Satuin löytämään sen VHS-kasetin jolle se oli tallennettu kymmenen vuotta sitten. Linkki

Tuli mieleen, että minullla on täällä iso arkisto tekstejä, joissa olen itse purkanut masennustani tarinoihin, jotka päättyvät mustasti. Pitäisikö siis minulla olla vastuuta siitä - että myös toitotan täällä asiaa siitä, miksi asia on näin?

Eli tarkemmin kerrottuna: Tekstejeni tarkoitus on purkaa pahaa oloa ja toivomuksenani on se, että niiden lukeminen auttaa muita - jotka voivat pahasti. Itselläni nyt ajatuksena olis kai jatkaa elämää.

Vuosi 1996 taisi olla 20 vuotta sitten, se vuosi oli elämäni ensimmäinen Järvenpää kokemus. Aikuistuin. Opin että itse osaan tehdä asioita kuten matkustaminen. Itsetunto kun oli noina vuosina aika alhaalla. Yksi suhde kyllä auttoi siinä asiassa, mutte siitä sen enempää. siitä on täällä kerrottu tarpeeksi. Lue tekstiarkistosta Losin my religions.

Mutta se aika, siis kaiketi 21 vuotta tästä hetkestä ja se mitä asioita tuossa dokumentissa tuli esille. Ihmisilla saattaa olla 'aineita' hallussaan, joilla ei kestäisi kuin kymmenen minuutta loppuun.

itselläni oli.. satsi. Tallessa sitä varten, että jos sitä tappaisi itsensä tänä iltana? Se oli tappaja annos murskattuja unilääkkeitä. Kai ne oli jossain muovipussissa. En enää muista.. Mutta mä selvisin siitä ajasta. Olen tehnyt itsestäni oikeastaan helvetin hyvän ihmisen, joka nyt näinä päivinä vähän murenee.

Mutta tähdennän sitä sivulausetta - etten ole itsetuhoinen näinä päivinä, vaikka elämä (maailma) on mitä on. Monet ovat. Ja kenties löytävät kotisivuilleni.

On hyvää purkamista kirjoittaa tekstejä, tarinoita jotka eivät aina pääty hyvin. Jotenkin siinä aina purkaa pienen palan ahdistuneisuuttaan ja samalla toivoo - että tekstin lukia saisi saman kokemuksen. Uskon että jos ihminen lukee teksin, joka käsittelee sitä kuolemaa oman käden kautta - niin se vähän auttaa. Kenties teksteihini olisi suhtauduttava siten, että ne ovat vain osa matriisia joka tekee minusta ihmisen.

Sori, en keksiny parempaa lopetusta tuolle lauseelle - teen sen joskus. Perusajatuksena olisi se, että mä olin pohjalla. Mutta mä selvisin.

Se pitäis itse näinä päivinä sitten muistaa ja lähitulevaisuudessa. Nyt on vuosi 2016, täytän tänä vuonna 40 vuotta.

Kerran oli aika, jolloin vakavasti en uskonut eläväni edes 19 vuotiaaksi.

Tää äijä pärjää. Kunhan ei riko mieltään.

Elämän kohokohtia Helsingin päärautatieasemalla.

 

03.01.2016
Vuoden ensimmäinen.

Ja kohokohtia elämästä. Kävin uutena vuotena jälleen Helsingissä. Ei matkakuvausta, vaan kohokohtia elämästä.

Helsingin päärautatieasema ja Minuuttibaari. Myönnetään, kävin yhdellä. Paikassa soi Radio Rock, jossa ensin tuli listaa missä miehen ei kannata pitää verkkareita. Kuten kauniin naisen nähdessään ja muuta erektiovitsin tynkää. Mutta sitten se tapahtui. He soittivat Johnny Cashin "Hurt" kappaleen. Mahtava hetki. Mahtava kappale ja minä istuin vastapäätä sitä uusittua näyttöä, jossa näkyy lähtevien junien listaus. Puluraukka etsi ruokaa ihmisvilinässä ja hyvää musiikkia. Lähdön tunnelma valmiina ja täysilä.

Päätin että tämän hetken tulen muistamaan lopun elämääni. Jotenkin onnellinen hetki keskellä Helsinkiä, paikassa josta tykkään paljon. Samalla katsellen ihmisvilinää ja taisi siinä junakin lähteä kun näyttö muuttui. Aivan mahtava tunne! Kuten maailma hetkeksi oli samalla linjalla ja minä hymyilin tunnetta. Sitten maailma jatkui, kappale loppui - paikkaan tuli uusi lasti ihmisiä ja kuten kuppilan nimi sanoo - ei sinne asumaan jäädä - joten tyhjensin tuoppini ja lähdin odottamaan intercityjunaa Jyväskylään.

Junassa sitten kävi niin, että kanssamatkustaja ei ollut osannut käyttää junan vessan oven lukitusnäppäintä vaan säihkähti. Oven valot paloivat vihreinä. Pyysin siltä naiselta anteeksi enkä loppumatkaan sitten käynyt vaunussa numero neljä. Istumapaikkani oli vaunussa kaksi, mutta ilmeisesti muutkaan eivät käytä rautatieaseman vessoja. Jämsässä sitten autoin näkövammaisen naisen junasta ulos asemalaiturille, jossa häntä tulleet saattajat odottivatkin. Sain kiitoksen.

Kyseessä ei siis ollut se sama nainen, jonka vessapuuhat keskeytyivät valtion rautateillä kulkeneessa intercityjunassa ennen Toijalaa.

Matkat menivät hyvin ja taas on kuten akut ladattuina. Sekä alustava päätös tehty, että kyllä ennen kesää - Näen Helsingin uudelleen.