Kuolleiden puolituttujen muistolle

17.06.2013
Ja taivas alkoi vuotamaan vettä

Eilen tein pitkän kävelylenkin, välittämättä sateen vaarasta. Hyvin sanottu toikin "sateen vaarasta" ihminen on n 75% koostunut vedestä ja se vielä pelkää lisävettä. Ok.. tulvat - paha asia.

Eksyin aiheesta. Mä lähdin kävelemään sairaalallepäin, Jaatilanjärven rantaan. Ja siellä tietenkin tuli jälleen mieleen puolituttu - joka hukkui siihen järveen pari kesää sitten. Se oli tosi lämmin kesä, järvi oli tosi lämmin. Se varmaan oli huokuttanut sitä menemään uimaan keskellä yötä. Vaatteet siististi viikattuna laiturille, ei siis itsari. Sillä jos se olis sellaisen tahtonut tehdä - niin miks siinä vaihees välittää vaatteistaan? Pari kertaa RT-baarissa näin tuota tyyppiä. Kenties ehkä joskus - kun hän asui tuossa naapuritalos ja vielä silloin kun itse poltin - niin joskus yöllä vissiin oon sen kanssa röökit vetässyt. Mukava heppu.

Sitten tapahtui se, mistä koko kaupunki puhui. Asia kiinnosti. Sitten eräänä iltana ruumiskoira alkoi haukkumaan, kun poliisit seilasivat sillä järvellä. http://screendisplay.blogspot.fi/2011/07/hetki-kun-ruumiskoira-loysi-jotain.html ja http://screendisplay.blogspot.fi/2011/07/uutisia-huonommasta-paasta.html Kertovat asiasta.

Jaatilanjärven toisella puolella on hautausmaa, menin sinne etsimään erään toisen puolitutun, kaverin kaverin hautaa. Kuolemansyy? Siitä minulla ei ole tietoa, muttei ainakaan itsemurha ollut. Kaverilla oli kaikki edessään, suunnitelmia oli ja nautti elämästä. Samalla etsintäretkellä - itse kun en ollut ikinä vieraillut siinä osassa hautausmaata - jonne tuhkatut siunataan - niin tein muitakin löytöjä.

lisää tuttuja. Nyt ainakin tiedän, miksei niitä ole näkynyt. Pitäis tosiaan ottaa yhteyttä useammin..

Kuolema? Kai siitäkin pitäisi kertoa omat ajatuksensa, ei siis sitä - kuinka kuolisin - vaan siitä että mitä teette jäänteilleni. Tuolla hautausmaalla - itse en kuulu kirkkoon, ateisti - niin tuli mieleen.. Että saattaisi joku muistolaatta olla hyvä kuitenkin olla, niitä varten jotka jäävät kaipaamaan. Ei, en ole tekemässä itselleni mitään - vaikka kulunut kuukausi onkin ollut mitä on ollut.

tuolla hautausmaalla vaan tuli mieleen, että tämä olisi hyvä kirjoittaa edes tänne. onnettomuuksia voi sattua. Ja mun ammattikin on julkinen, ryöstöt yms. myyjille vaaralliset tilanteet.

Mutta jos tässä jokus olisi kuoltava, niin tahtoisin kyllä kuolla sankarina. Pelastaa vaikka lapsia jäämästä auton alle tai jotain. Heti jos näen, että lapsi on vaarassa kuolla - olen ainoa joka ehtii pelastamaan sen lapsen - niin en ajattele, vaan toimin.

Masennus? On sitä nyt. Mutta itsemurha-ajatuksia ei ole, uskoa tulevaan kyllä on. Tämä masennus on erilainen verrattuna siihen, joka mulla oli 20 vuotta sitten. Nyt mä tiedän, mihin musta on. Oon tehnyt itsestäni jotain.

Tuolla hautausmaalla näkyi muutama kivi, jossa syntymäaika oli tyyliin 1986, 1991 ja kuolinvuosi 2004. 2010

Surullista, mutta joku sanois että - hei, se on vain elämää.

Noita kahta kuolemantapausta en ollut muistellutkaan aikoihin, kävelin siitä hautausmaalta sitten joen rantaan istumaan penkille ja miettimään elämää.

Taivaalta alkoi vuotamaan vettä, ensin vähäsen. Pientä tihkua, joten jatkoin istumista. Olin hetkessä mukana. Ajattelin kaikkia niitä kaveri-iltoja jotka oltiin vietetty istuen samalla penkillä olutta juoden ja jutellen elämästä. Elämä on jatkumo.

Sitten taivas repesi, joki alkoi kiehumaan vedestä ja lähdin kävelemään kotia kohti, aina välillä suojassa seissen. Ja yhä ajatellen sitä perusideaa, joka tuli hautausmaalta mukaan:

Pitäisi useammin olla yhteydessä ihmisiin.