07.06.2020
Nappauksia normaalista
elämästä.
Kaipolassa avattiin tuossa viime viikonloppuna uusi ravintola satamassa, kävin kavereiden kanssa nauttimassa ravintolasta, maisemista ja live-musiikista. Kuten joskus ennen vanhaan.. Tässä ei ole paljon päässyt ihmisten ilmoille.
Sitten jatkot olivat pitkästä
aikaa joen rannan nuotiopaikalla. Elämää. Ja jälleen tapahtui
itselleni murtuminen isyysjutuista.
Puhe kääntyi lapsiin ja perhe-elämään, ja tunsin että alkoi tulemaan pala kurkkuun. ..pitkästä aikaa.. Ne tunteet kun vain hautaa pinnan alle, mielen järven pohjamutaan. Sieltähän ne pintaan sitten nousivat, täysin tahdosta riippumatta. Piti siinä sortuvalla äänellä sanoa, että mä meen nyt vähän tonne kauemmaksi.
No tulihan siinä taas itkettyä sen isyystunteiden aiheuttaman surun tähden. Sille ei vaan voi mitään, kun ne tunteet alkavat kuplimaan tajuntaan - niin se on sitten menoa. Oli kiva ilta, ja sitten kävi näin. Mutta sitten kun aikani itkin ja ystävät lohduttivat - tunne meni taas pois. Ääni ei enää sortunut vaan aloin taas korjaamaan kait meidän nuotiota ja puhumaan illan kulusta.
En vain tykkää yhtään näistä tunteista, saisimpa ne joskus laantumaan pois. Se on kuin yrittäisi kahtasataa kulkevaa junaa saada pysähtymään heti. Suojamuurit menevät palasiksi ja sitä vain hajoaa hetkeksi.
Asia korjaantui kuitenkin taas petollisen eheäksi. Ne tunteet ovat kyllä siellä jossain, kuten vain odottamassa hetkeä - jolloin tulevat taas pintaan.
Se siitä asiasta taas..
Oli normaali elämää ikäväkin.
Vaan..
Elämä avautuu hiljalleen normaaliksi, koska niin tahdomme. Mutta virus voi yllättää vielä. Näin pandemia-aikana. yli 500 ihmisen kokoontumisia ei saisi olla, Helsingissä oli 5000 ihmisen joukkokokoontumien senaatintorilla - yhdysvalloissa tapahtuneen tapauksen vuoksi. Tuolla ravintolassa taisi kyllä olla lähemmäksi kait 300 ihmistä koolla. Eipä niitä paljon miettinyt. Oli vain kivaa pitkästä aikaa.
Vaikka sitten tapahtui mitä tapahtui, mutta se on vain osa mun elämää.
Asia laitettu takaisin pohjamutiin.