Minun 1990 lukuni

 

19.05.2022
all out 1990s

Viaplaysta katsoin dokkarisarjan Dark side of 90's Oli mielenkiintoinen ja muistoja herättävä. Ensinnäkin musiikki, tekniikka sekä telkkaohjelmat. Beverly Hills 902... sinnepäin. Totta mitä sanottiin, se sarja oli juuri silloin toimiva. Monta oman elämän juttua sai sen kautta elää. Nuoruuden teemoja. Etenkin ne jaksot, jotka käsittelelivät itsemurhaa. Kolahtivat hyvin. Olinhan itsekin masentuntu ja mun 1990 luku oli alussa heikkoa aikaa, sitten se parani ja lopuksi oli helpottavaa.

Nirvana. Smells like teen spirit. Sen kappaleen kun kuuli ensin kerran, niin kyllä sen värisaloran kotelo rämis. Ja muutenkin kyseisen bändin musa osui just niihin vuosiin, kun olin hoidossa masennuksen takia nuorisospykiatrisella Jyväskylässä.

Laitoin soittolistan spofivystä, jossa on 1990 luvun kaikki suurimmat hitit. Niistäkin tulee kyl muistoja.

Entäs sitten se, kun sai oman telkan ja sit videonauhurin. Maailma jotenkin paremmin avautui. Sekä internet sekä matkapuhelimet. Sääli, että edustan sitä viimeistä sukupolvea, joka sai nauttia lapsuutensa ilman mitään hömpöttimiä. 1980 luvulla. Tai mikä sääli se nyt on? Ehkä tulee nykypäivän lapsia vaan sääliksi. He eivät voi kokea mitään yhtä suurta mullistusta teknologian saralla - kun me 1970 luvun lopussa syntyneet. Kaikki on jo tässä. Eivät tiedä paremmasta. Että ulkona oikeastaan voi kävellä - ilman että tuijottaa näyttöä.

Ovat siten kuten kuutamolla siitä - mitä ympärillä tapahtuu.

Eniten jotenkin kaipaan sitä, ettei pahemmin harmittanut edes rankkasateeseen joutuminen. Nykyään meillä on digitaallinen kalhe mukananne, joka ei vettä niin paljon kestä.

Onhan niitä vedenkestäviä digitaallisia kalheita olemassa. Sanoisi joku.

Puhun tietenkin matkapuhelimesta.

Puhelinkoppi sentään säästi pahimmalta kastumiselta. Nykyään niistäkin on jäljellä vain perustukset, jos niitäkään.

Palataan ysärille. Ensimmäisen kerran eteläsuomeen opiskelemaan. Matkustamisen oppiminen, sen huomaaminen että pärjää itsekin elämässä. Ensirakkaus ja sitä rataa.

Nykyään näissä tietokoneissa taitaa olla kieroontuntu tekoäly mukana. Tietokoneeni osaa tietää, mitä kappale sattui soimaan Jämsän silloisella linja-autoasemalla, kun vaihdoimme sormuksia. Ja se biisi alkoi soimaan - heti kun kirosanan rakkaus kirjoitin tänne.

Bloodhaud gang - the bad touch.

No mä otin tästä opikseni, en kirjoita enää sitä R - alkuista kirosanaa tänne. Kyllä ne asiat lukevat vaikka siinä tekstiarkistossani. losing my religions.. tekstin nimi.

VAAN kyllähän se kuului mun 90 lukuun, mitä siitä sitten tulikaan. Eli sillä tavalla kuului asiaan.

Mutta tosiaan.. Mä aloin miettimään tuota mainitsemaani dokkaria katsellessani, että missä mä ekan kerran kuulin Nirvanaa? Tais tapahtua radiosta ja radio soi mankasta siellä asuntola-osaston huoneessani. Musiikissa oli jotain, mitä kaipasin tuolloin.

Empä tuotakaan ollut tajunnut ajatella, että missä olenkaan kuullut ensimmäisiä kertoja huippubändejä. Ajoitus kyllä osuu niihin aikoihin. 1990 luvun ihan alku oli enemmän teknopainoittelsta, sitten tuli enemmän Nirvanat ja muut.. Grunge ko se musatyylin nimi olis.

Taatusti vaihdoin musat vihaisempiin sävyihin, olinhan itse vihainen ja katkera. Metallica kolahti, Pantera.. ja sitä rataa.

Ne ajat ovat kyllä hemmetin kaukaisia ja tässä enemmän niitä olen pohtinut tuon uusimman tekstini myötä. Oli aikaa kirjoittaa nekin asiat ulos. Jännä juttu, että vasta nyt otin niitä enemmän tekstiin mukaan.

Ja nyt se teksti alkaa olemaan valmiina. En kai kirjoittelisi, jos se 1990 lukuni olisi menny toisin. Olisivathan ne palat voineet olla paremmatkin, mutta näillä mennään ja hyvä näin.

Kun sitä.. Tai ei sitä voi verrata silloin minua jy nykytilannetta. Onhan tässä sitten elämä heittänyt uusia kiviä rattaisiin, mutta se on vain elämää. Nämä biisit tuossa soittolistassa.. Kaikista tulee joku muisto.

Tietenkin sitä katuu sitä, etten ollut silloin vielä valmis elämään. Että ne ikävuodet 15 - 20 menivät muuhun, kuin muilla. Ehkä katuminen on väärä sana, asiat vain olivat silloin toisin ja nykyään niiden kaikkien asioiden puuttuminen, mitä nuoret miehet tuolloin kokevat - ei haittaa. Olen mä sitten myöhemmin ottanut elämää vastaan paljon.

Ja nyt tuntuu, että on ne ajat eletty. Vähän myöhemmin kuin muut - mutta hoidettu pois tehtävälistasta. Enää se remuaminen ei enää ees kiinnosta.

90 lukuni oli hyvää aikaa kuitenkin. Toi dokumenttisarja vaan toi muistoja mieleen. Se mitä maailmassa tuolloin tapahtui, Irakin sota. En muistanut sitä, että sen takia mä en tahtonut kuulla tv;n uutislähtetystä. Sehän meillä olin aina auki. Mä vain peitin korvani tai sit kuuntelin korvalappustereoo.

Tulee siitä muistosta vaan mieleen, että telkkauutiset voivat olla aika pelottavat lapsille. Varsinkin viime vuosina. Eipä ne niin mukavia on aikuisellekaan. Siksi kai toi 1990 luvusta kertovat dokkarit menevät. Jotenkin helpompaa elämää. Niin niin digitaallista pakkopullaa emijosirotteella, jossa kaikki pitää mennä tavalla tai toisella netin kautta.

Tietoverkon, jonka voisi kaataa vain parilla hyvin kohdistetulla ohjusiskulla palvelimiin.

Olihan 1990 luvullakin uhkia ja sotia, sähkökatkojakin enemmän ehkä, mitä nykyään - muttei niiden haittavaikutus niin paha ollut. Tuolloinhan oli sentään aina toimivat puhelimet.

Eli mä arvostaisin enemmän järkevämpää teknologiaa tämän älyteknologian sijaan. Kuuntelisin vieläkin C kasetteja, jos olisi kone - jolla niitä toistaa. LP levysoitinkin olis kiva. VHS nauhurihan mulla kyllä on. Ja yllättävästi tässä olen törmännyt sellaiseenkin asiaan, että CD soitinkin kuuluu jo siihen samaan vanhaan kastiin. Ja mp3 musaformaatti.

Kaiken pitäisi olla netistä suoratoistettavana. Ja sittenkun internet katoaa - kellään ei ole mitään musiikka tai elokuvia jäljellä. DVD soittimetkin ovat hävitetty. Muttei tästä kämpästä. Itselläni on musiikkia, tv-ohjelmia sekä elokuvia ilman nettiäkin toistettavina.

Kai se on järkevää elämää ja kovin älykästä laittaa kaikki yhden kortin varaan.

kun ihminen alkaa muistelemaan vanhaa ja pitämään nykyisyyttä surkeana - hän on tarpeeksi vanha, ettei tartte kaikkea ymmärtääkään.

- - -

(jatkettu aiheesta seuraavana päivänä)

Jäipä alitajuntaan toi 90 luku teema päälle ja sain aiheesta unia. Jyväskylähän kuului elämääni kahdesti tuolloin. Ensin se hoitojakso ja sit vuonna 1999 kävin joka päivä Kaipolasta saakka Jyväskylässä. Aamubussit jääneet mieleen kun maisemat sumuiset. Radiosta soi se .. oliko esittäjä Ekotrippi ja kappale Matkustaja.

yhä sen soidessa tulee ne matkat mieleen.

Eli minun 1990 luku: Alussa olin hyvin rikki ja eristäydyin, menin helposti ns. lukkoon eli en puhunut mitään. Annoin asioiden vain mennä. Aikuisena sain käsiini silloin tehdyt päätökset, että vanhempani tekivät päätöksen - että se nuorisopsykiatrisen sairaalan yhteydessä ollut työkeskus olisi hyvä paikka mulle. Silloin kun puhuin, niin kiroilin hyvin paljon. Purin omaa pahaa oloani. Eli hyvä, että sain ne paperit itse luettavaksi vasta aikuisena. Ymmärsin asian, että se on kaikkein paras.

Sitä oli alkuvuosikymmen, sitten ensimmäisen kerran Järvenpäähän opiskelemaan pariksi vuodeksi, eli revin itseni toiselle puolelle suomea. Aikuistuin noina vuosina, piti itse hoitaa matkansa. Siksihän mä junista tykkään. Niissä kasvoi ja huomasi pärjäävänsä itse. Samalla koin sen ensirakkaudenkin, mikä teki hyvää. Että toinen ihminen hyväksyi mut sellaisena kuin olen. Teki hyvää rikkiolleelle nuorelle miehelle se.

Vuoden työttömyyden jälkeen niiden merkanitti opiskelujen jälkeen, mä valitsin sen Jyväskylän kurssin; nuorten polku työelämään. Ja se poiki sitten mulle sen ensimmäisen kaupassa työskentelyn harjoittelijana.

Eli rikkinäisestä ihan ihmisten ilmoille. 1990 lukuni oli siis hienoa aikaa kokonaisuutena, vaikka silloin sattui paljon pahaa ja itsekin olin paha. Elämä korjasi, minkä hajotti.

Vaan kaikki rakentaa ihmistä eteenpäin. Enpä kirjoittelisi ilman kokemuksia tuolloin.