Ote elämästäni. Tätä en ole vielä kertonut

 

06.03.2023
Olen kiusaamista vastaan. Tarinani.

Tuossa viime viikonloppuna nuotioillassa tuli puheeksi se, että mitä elämässä katuu. No itselläni ja monella muulla on juuri se - että syyllistyi aikoinaan koulukiusaamiseen. Olin kiusattu ja olin myös koulukiusaaja. Valitsin heikoimmassa asemassa olevan ja aloin nälvimään. hänellä oli kehitysvamma. Kadun lopun elämääni sitä tekoani.

Se, että itselläni meni tuolloin heikosti - ei ollut mikään syy alkaa itsekin kiusata toisia. Onneksi tästä tuleva olo on sopiva rangaistus, sillä se katumus ei mene pois milloinkaan.

Minua itseäni alettiin kiusaamaan oppimisvaikeuksien takia ja perimmäinen syy niihin oli aivokalvontulehdus
jonka sairastin vauva-iässä. Itse kai tajusi, että kun mua kiusattiin - niin muut alkoivat nauramaan ja pitämään sitä kiusaajaani jotenkin arvossa. Tahdoin tietty samaa. Me kaikki oltiin tuolloin 15 vuotiaita. Arvostuksen hakeminen porukalta. Eli hyväksyntä piti saada.

Se mitä mä tein.. No mä käsittelen sitäkin aiheitta tulevassa isossa tekstissäni - jonka nimi siis on HealingDome. Mutta jo kerroin, että kiusasin kehitysvammaista. En hyväksy asiaa, vihaan itseäni tuon vuoksi. - Ja pidän oikeana rangaistuksena ikuista ja syvää katumusta asian takia. Menin liian pitkälle ja sain suuren joukon muitakin solvaamaan kohdetta.

Kehitysvammaista poikaa, joka ei voi mitään vammoilleen.

Se oli elämäni paskin teko - jota sovitan loppuelämäni ajan pääni sisällä. Murhaava katumus, siitä mitä silloin teki - siitä en tahdo pois.

Jos itsellä menee huonosti, niin se ei ole syy purkaa sitä heikompiinsa kiusaamisen muodossa. Miten sen sitten saisi taottua teinejen päähän? Kertomalla tarinansa ja osoittamalla katumus sortuvalla äänellään?

Hetken hupi. Oli vissiin nastaa olla joukon johtaja. Hetken poispääsy omista vaikeuksistaan. No vaikeuksiinhan mä siitä jouduin. Päivä sattui vielä olemaan mun 16. syntymäpäivä. Jäin jälki-istuntoon eikä kotiinpaluu ollut mikään kaikkein ylpein.

Pitääkö siitä sitten jotain lohtua hakea, että ok, mä kärsin tuosta ja sikäli kaiketi pystyisin kertomaan asiasta - että se menisi perille. Että kiusata ei saa. Tosin kaikki ajatukset, että siitä mitä mä silloin tein - että siitäkö jotain lohtua tai hyvää voisi irtirepiä? Ei. Ei asia mee niin.

Vaikka koko maailma antaisi tuon anteeksi tai jos kohtaan vielä joskus hänet - jota kiusasin ja hän antaisi anteeksi - niin itselleni sitä tekoa en anna ikinä anteeksi.

Se oli kyllin pahaa. En lyönyt. Mutta sanoin pahasti. Sain hänet itkemään.

Olen saanut toisen ihmisen itkemään - monesti.

Ei tunnu hyvältä. Onneksi mä muistan kaiken aika kirkkaasti - jotta voin inhota itseäni loppuelämäni ajan.

Eli oliko se tämän arvoista? Että itsekin sorruin kiusaajaksi? Ei ollut.

Näin vanhemmalla iällä sitä katuu elämässään tehtyjä asioita. Ehkä siten sitä tulee paremmaksi ihmiseksi?

Olen kertonut, että nykyään mä voin murtua kun ajattelen sitä, ettei minusta koskaan tullut isää. Oikeastaan silmäkulma kostuu tätä kirjoittaessa. Niin tämä katumus siitä kun kiusasin sitä kehitysvammaista - sekin tunne saa mut toisinaan hajalle ja itkemään.

oikein minulle. Muuta en voi sanoa.

Nuorille on puhuttava, että elä elämäsi siten - ettei mikään ala kaduttamaan. Kiusaaminen on hetken hupi, josta tulee maksamaan joskus isoa hintaa. 

 

Elämää kai se on? Itserakennettua elämää. Siis vauvana sairastin aivokalvon tulehduksen, joka vaurioitti aivojani siten - että kaikki lukihäiriöt yms. vaivat syntyivät siitä. Olen joskus ajatellut tuon isyysasian kanssa siten, että jos nää mun vaivat johtuu perintötekiöistä. Ennen tuota tietoa, siitä mikä minulla oikeasti oli vauvana - olin ajatellut, että hyvä ettei niitä lapsia saanut. Että niille periytyisivät niille. Mutta kerta omat vaikeudet elämässä johtuvat siitä vauvana sairastetusta sairaudesta - niin eihän silloin ole geneettisessä perimässäni vikaa. Että jos tässä vielä ehkä isäksi pääsee. Niin se lapsi saattaisi olla terve - millä tarkoitan että hän oppisi kaiken nopeasti.

Katkeran suloinen tajuaminenhan toi on.