Älä koulukiusaa. Sitä alkaa aikanaan katumaan.

 16.02.2025
Yöllinen. katumuksen tunteita

Tässä kun olen kirjoittanut uusinta tekstiäni, joka siis on sen healingdomen jatko-osa. Niin olen palannut tietenkin kysymykseen, johon pitää antaa taustaa. Siitä on jo 33 vuotta. Tää on vaikea kirjoittaa, mutta on aika. Siis kertomani asia tekstissäni ei ole keksittyä. Että joku voisi olla niin paha..

Eli Tapahtuneesta..

vuonna 1992, mun 16 vuotis syntymäpäiväni. Oli kaikkein mustin hetki elämässäni. Tein hyvin pahaa, jota en anna itselleni anteeksi koskaan.

Se päivä. Keskiviikko. Kun menin liian pitkälle.

Kun mä sain aika monen muun oppilaan eräällä välitunnilla kiusaamaan kehitysvammaista poikaa.

Asia, jota mä kadun hyvin paljon ja en antsaise asian johdosta mitään anteeksipyyntöjä. Jämsässä on yksi katukin, jota pitkin en muistojen takia niin paljon tahdo kävellä, Säterintie. Mä annoin sille pojalle sillä tiellä kerran lumipesun. Lumi oli juuri satanutta puuterilunta. Mitä helvettiä!?

Elä elämäsi siten, ettei ole vanhempana kaduttavaa. Hyvä neuvo, mutta aika harva onnistuu sitä noudattamaan. Ok. Mä olin nuorena masentuntu ja siten hain vain helppoa kohdetta jota sortaa. Ei millään helvetin tavalla oikeuttamut minua tekemään niin!

Totaallinen itseviha syntyy tuosta asiasta nykyään kun sitä ajattelee. Onneksi on se Säterintie, voin sitä pitkin kävellä aina kun tahdon rankaista itseäni niillä muistoilla.

Tausta kerrottu. On siis kulunut 35 vuotta tapahtuneesta. Itse olin tuolloin hajalla, muttei se - kuten jo totesin - ole mikään puolustus. Minulla ei ole mitään oikeutta edes sanoa, että olisi joku lieventävä asianhaara olemassa - mikä oikeutti sen mitä tein. Olla pahimman katekorian koulukiusaaja. Koulukiusaaminen on tuomittava asia ja sitä ei saisi tapahtua kellekään. Kohteeni oli kehitysvammainen. Pyydän anteeksi sanavalintaa, jos nykyään on joku parempi sana. Ehkä "vammainen" voisi olla sellainen. Tai "toimintarajoitteinen" Kyllä. mä tahdon käyttää tuota sanaa.

Kiusasin toimintarajoitteista ihmistä. Sain hänet itkemään ja se oli 16 vuotiaan minun mielestä muka hauskaa.

Ok. kysymyksen taustat tulivat varmaan selviksi. Kysymys olisi, että kai hän vielä elää? Alkaa hänkin lähestymään 50 ikävuotta. Kyllähän me tavattiin 4 vuotta tapahtumien jälkeen - Järvenpäässä, oppilaitoksessa. Ja hän kutsui mut kyllä huoneeseensa vieraaksi. Ei olisi vissiin tehnyt, jos olisi vihannut mua. Asianomaiset kyllä tajuavat tästä jo mistä ja kenestä puhun.

Kadun syvästi asiaa ja se saa mut joskus itkemään. En olisi saanut tehdä niin, mutta eihän teini mitään ajattele. Aivoton kakara joka 35 vuoden päästä ajattele elämäänsä ja päättää, mitä asioita katuu. Onko se sitten pelko, kun hänellä oli kehittyneisyysrajoitteisuus - että mitä sairauksia hänellä oli muuta kuin raajojen väärinkasvu. Eli elossa vai kuollut?

Elossa. Mulla olisi mahdollisuus puhua asiat selväksi.
Kuollut. Jäisi vaan omat ajatukset loppuelämäksi vaivaamaan, kuten tapahtuisi ensimmäisessäkin vaihtoehdossa.

Jos jotain hyvää voi tuosta teosta saada aikaan - on se, että ei kannata tehdä sellaista mitä joskus tulee katumaan. Totta. Ei pysty tajuamaan nuorena, mitä tulee katumaan. Koulukiusaaminen on aina paha asia. Älä tee niin. Tää olo ei ole mikään kivoin kun tietää mitä teki. Varjostaa elämää koko ajan enemmän, mitä vanhemmaksi tulee.

Jos et itsellesi pysty antamaan anteeksi - niin tarpeeksi pahaa on tullut joskus tehtyä.
Itse tein niin, älä sinä tee samaten.