Vainajat ovat yhteiskunnan väliinputoajia.

 

13.02.2023
Vainajat ovat yhteiskunnan väliiputoajia

Tälläinen lause iskeyty tajuntaani uutisvirrasta. Vainajat yhteiskunnan välllnputoajia? Ihmisistä tulee kuoltuaan säilytysongelma. Tämäkin lause kolahti tietoisuuteeni Ylen sivulta. Tottahan se on, että vainajat eivät lopu, niin tulee koko ajan lisää. Siihen on vain havahduttu, ettei oikeastaan ole lainsäädäntöä siitä - kelle kuolleet kuuluvat. Kuka hoitaa säilytyksen hautajaisiin saakka?

Kuolleet ovat siis yhteiskunnan väliinputoajia. Totta, eipä siinä pahemmin enää voi valittaa olosuhteista. Helsinkiin rakennetaan kuulemma 5 rakennusta, joiden kaikkien korkeus on 15 metriä eli pystyyn nostetun kaupunkiliikenteen linja-auton korkeus + 1 metri. Ja niiden tornien käyttötarkoitus on vainajien säilytys. Kuhunkin torniin mahtuisi 55 ruumista.

Arvokas hyvästely huomioidaan näkymällä luontoon vierailijatiloista. Aivan. Luonnolla on tuolloin suuri merkitys.

Muistan isäni hautajaisista, kun muutoin oli ollut pilvinen päivä - niin auringon valo kuitenin löysi kirkon ikkunasta sisään ja valonsäde osui suoraan isäni arkkuun. Tädin hautajaisissa, pari vuotta myöhemmin - siunauskappelin ikkunoista näkyi pari mäntyä. Se tuntui todella mukavalta. Nähdä luontoa surullisessa tilanteessa.

Onhan tässä noita hautajaisia ollut ja kaikissa on huomannut, että luonnon läheisyys on ollut hyvästä. Vaikkakin olkoon se luonto vaikka joku puu. Isälleni tehtiin muistopaikka lähelle mökkiä. Metsähauta. Siellä se luonnon läheisyys tuntuu hyvältä.

Jokainen vuodenaika korostuu siellä. Talvella lapioin n. 70 metriä pitkän polun - jotta vanha äitini pääsee viemään kynttilää rämpimättä metrisessä hangessa. Keväällä linnun laulu ja heräävä luonto korostuvat täysillä. Kesällä helteen aiheuttama metsän tuoksu sekä hyönteiset. Tosin en itse kesäisin pahemmin sielä käy. Hyttysiä täynnä oleva paikka ja metsäpalovaaran aikana ei poltella kynttilöitäkään. Talviöisin se hento valo näkyy mökille asti hyvin. Syksyllä taas se metsän tuoksu on erilainen.

Toimii ne vuodenajat myös hautausmailla, kukin suree tavallaan.

Entä minkälainen on surutyön jälkeinen aika? Ei sitä koskaan vissiin lopeta, se vain helpottaa ja elämä jatkuu. kliseeltä kuulostavaa, mutta asia vain menee siten.

Oman isäni hautajaiset olivat 6 vuotta sitten, se sattui olemaan juuri tämä sama viikko kalenterissa. Vuonna 2017. ja päivä oli lauantai.

Ei meillä ollut säilytysongelmia, Jämsän kirkon tapuliin isä vietiin arkussa ja sieltä hautajaispäivänä haettiin. Tutun kirkon kellot soivat hiljaa tasatahtia. Päivänä, jolloin tämä jämsä muuttui enemmän kotikaupungiksi. Kirkko näkyy keskustaan, siellähän se kupoleineen on kirkonmäellä. Katsomassa elämää. Sen näki bussin ikkunasta, aina kun Jämsänkoskelle meni tuolloin.

Juuttui jälleen arkeen kuuluvaksi maisemaksi, jonka voi nähdä - ilman suuria tunteita. Vaan sitten kun haluaa kunnioittaa muistoa, niin sinne kirkonmäelle voi kävellä. Käydä katsomassa myös Pahulan Anttia. Kaatui talvisodassa vain 19 vuotiaana. Pappani veli. Se aika on mulle niinkin lähellä. Muistan isäni kertoneen, kun hän muisti äitinsä käskeneen mennä kellariin - kun vihollinen lentää yli.

Isäni oli tuolloin vain kolme vuotta vanha.

Ehkäpä elämä onkin vain sitä, miltä tuntuu. Kappale soi Ismo alangolta. Ja kuten kunniaa osoittaen - seuraava biisi oli nimeltään "Minuutin hiljaisuus" Minuutti hiljaisuutta.

Musiikki muuten toimii tällä hetkellä hienosti, mä vähän herkistyin kyllä tätä merkintää kirjoittaessa, mutta jotenkin niveltyi toi albumi "Sisäinen Solarium" nätisti fiiliksiin. Ja nyt soi levyn viimeinen raita "Sampo"

Jos lyhyesti muita uutisia. Seuraava otsikko ei ainakaan herätä yhtä suuria tunteita: Halvemmat liput innostivat Jämsäläisiä menemään uimahalliin, mutta huolena nyt allashygienia. Vanha sääntö oli: Suihkuun, saunaan, suihkuun ja sitten vasta altaaseen. Kaikki eivät sitä noudata.

Ja maanantai voi lähteä käyntiin.