19.05.2022
all out 1990s
Viaplaysta katsoin dokkarisarjan Dark side of 90's
Oli mielenkiintoinen ja muistoja herättävä. Ensinnäkin
musiikki, tekniikka sekä telkkaohjelmat. Beverly Hills 902...
sinnepäin. Totta mitä sanottiin, se sarja oli juuri silloin
toimiva. Monta oman elämän juttua sai sen kautta elää.
Nuoruuden teemoja. Etenkin ne jaksot, jotka käsittelelivät
itsemurhaa. Kolahtivat hyvin. Olinhan itsekin masentunut ja mun
1990 luku oli alussa heikkoa aikaa, sitten se parani ja lopuksi
oli helpottavaa.
Nirvana. Smells like teen spirit.
Sen kappaleen kun kuuli ensin kerran, niin kyllä sen
värisaloran kotelo rämis. Ja muutenkin kyseisen bändin musa
osui just niihin vuosiin, kun olin hoidossa masennuksen takia
nuorisospykiatrisella Jyväskylässä. 
Laitoin soittolistan spofivystä,
jossa on 1990 luvun kaikki suurimmat hitit. Niistäkin tulee kyl
muistoja.
Entäs sitten se, kun sai oman
telkan ja sit videonauhurin. Maailma jotenkin paremmin avautui.
Sekä internet sekä matkapuhelimet. Sääli, että edustan sitä
viimeistä sukupolvea, joka sai nauttia lapsuutensa ilman
mitään hömpöttimiä. 1980 luvulla. Tai mikä sääli se nyt
on? Ehkä tulee nykypäivän lapsia vaan sääliksi. He eivät
voi kokea mitään yhtä suurta mullistusta teknologian saralla -
kun me 1970 luvun lopussa syntyneet. Kaikki on jo tässä. Eivät
tiedä paremmasta. Että ulkona oikeastaan voi kävellä - ilman
että tuijottaa näyttöä.
Ovat siten kuten kuutamolla
siitä - mitä ympärillä tapahtuu.
Eniten jotenkin kaipaan sitä,
ettei pahemmin harmittanut edes rankkasateeseen joutuminen.
Nykyään meillä on digitaallinen kalhe mukananne, joka ei
vettä niin paljon kestä.
Onhan niitä vedenkestäviä
digitaallisia kalheita olemassa. Sanoisi joku.
Puhun tietenkin matkapuhelimesta.
Puhelinkoppi sentään säästi
pahimmalta kastumiselta. Nykyään niistäkin on jäljellä vain
perustukset, jos niitäkään.
Palataan ysärille. Ensimmäisen
kerran eteläsuomeen opiskelemaan. Matkustamisen oppiminen, sen
huomaaminen että pärjää itsekin elämässä. Ensirakkaus ja
sitä rataa.
Nykyään näissä tietokoneissa
taitaa olla kieroontuntu tekoäly mukana. Tietokoneeni osaa
tietää, mitä kappale sattui soimaan Jämsän silloisella linja-autoasemalla,
kun vaihdoimme sormuksia. Ja se biisi alkoi soimaan - heti kun
kirosanan rakkaus kirjoitin tänne.
Bloodhaud gang - the bad touch. 
No mä otin tästä opikseni, en
kirjoita enää sitä R - alkuista kirosanaa tänne. Kyllä ne
asiat lukevat vaikka siinä tekstiarkistossani. losing my
religions.. tekstin nimi.
VAAN kyllähän se kuului mun 90
lukuun, mitä siitä sitten tulikaan. Eli sillä tavalla kuului
asiaan.
Mutta tosiaan.. Mä aloin
miettimään tuota mainitsemaani dokkaria katsellessani, että
missä mä ekan kerran kuulin Nirvanaa? Tais tapahtua radiosta ja
radio soi mankasta siellä asuntola-osaston huoneessani.
Musiikissa oli jotain, mitä kaipasin tuolloin.
Empä tuotakaan ollut tajunnut
ajatella, että missä olenkaan kuullut ensimmäisiä kertoja
huippubändejä. Ajoitus kyllä osuu niihin aikoihin. 1990 luvun
ihan alku oli enemmän teknopainoittelsta, sitten tuli enemmän
Nirvanat ja muut.. Grunge ko se musatyylin nimi olis.
Taatusti vaihdoin musat
vihaisempiin sävyihin, olinhan itse vihainen ja katkera.
Metallica kolahti, Pantera.. ja sitä rataa.
Ne ajat ovat kyllä hemmetin
kaukaisia ja tässä enemmän niitä olen pohtinut tuon uusimman
tekstini myötä. Oli aikaa kirjoittaa nekin asiat ulos. Jännä
juttu, että vasta nyt otin niitä enemmän tekstiin mukaan.
Ja nyt se teksti alkaa olemaan
valmiina. En kai kirjoittelisi, jos se 1990 lukuni olisi menny
toisin. Olisivathan ne palat voineet olla paremmatkin, mutta
näillä mennään ja hyvä näin. 
Kun sitä.. Tai ei sitä voi
verrata silloin minua jy nykytilannetta. Onhan tässä sitten
elämä heittänyt uusia kiviä rattaisiin, mutta se on vain
elämää. Nämä biisit tuossa soittolistassa.. Kaikista tulee
joku muisto.
Tietenkin sitä katuu sitä,
etten ollut silloin vielä valmis elämään. Että ne ikävuodet
15 - 20 menivät muuhun, kuin muilla. Ehkä katuminen on väärä
sana, asiat vain olivat silloin toisin ja nykyään niiden
kaikkien asioiden puuttuminen, mitä nuoret miehet tuolloin
kokevat - ei haittaa. Olen mä sitten myöhemmin ottanut
elämää vastaan paljon.
Ja nyt tuntuu, että on ne ajat
eletty. Vähän myöhemmin kuin muut - mutta hoidettu pois
tehtävälistasta. Enää se remuaminen ei enää ees kiinnosta.
90 lukuni oli hyvää aikaa
kuitenkin. Toi dokumenttisarja vaan toi muistoja mieleen. Se
mitä maailmassa tuolloin tapahtui, Irakin sota. En muistanut
sitä, että sen takia mä en tahtonut kuulla tv;n
uutislähtetystä. Sehän meillä olin aina auki. Mä vain peitin
korvani tai sit kuuntelin korvalappustereoo.
Tulee siitä muistosta vaan
mieleen, että telkkauutiset voivat olla aika pelottavat lapsille.
Varsinkin viime vuosina. Eipä ne niin mukavia on aikuisellekaan.
Siksi kai toi 1990 luvusta kertovat dokkarit menevät. Jotenkin
helpompaa elämää. Niin niin digitaallista pakkopullaa
emijosirotteella, jossa kaikki pitää mennä tavalla tai
toisella netin kautta. 
Tietoverkon, jonka voisi kaataa
vain parilla hyvin kohdistetulla ohjusiskulla palvelimiin.
Olihan 1990 luvullakin uhkia ja
sotia, sähkökatkojakin enemmän ehkä, mitä nykyään - muttei
niiden haittavaikutus niin paha ollut. Tuolloinhan oli sentään
aina toimivat puhelimet.
Eli mä arvostaisin enemmän
järkevämpää teknologiaa tämän älyteknologian sijaan.
Kuuntelisin vieläkin C kasetteja, jos olisi kone - jolla niitä
toistaa. LP levysoitinkin olis kiva. VHS nauhurihan mulla kyllä
on. Ja yllättävästi tässä olen törmännyt sellaiseenkin
asiaan, että CD soitinkin kuuluu jo siihen samaan vanhaan
kastiin. Ja mp3 musaformaatti.
Kaiken pitäisi olla netistä
suoratoistettavana. Ja sittenkun internet katoaa - kellään ei
ole mitään musiikka tai elokuvia jäljellä. DVD soittimetkin
ovat hävitetty. Muttei tästä kämpästä. Itselläni on
musiikkia, tv-ohjelmia sekä elokuvia ilman nettiäkin
toistettavina.
Kai se on järkevää elämää
ja kovin älykästä laittaa kaikki yhden kortin varaan.
kun ihminen alkaa muistelemaan
vanhaa ja pitämään nykyisyyttä surkeana - hän on tarpeeksi
vanha, ettei tartte kaikkea ymmärtääkään.
- - -
(jatkettu aiheesta seuraavana
päivänä)
Jäipä alitajuntaan toi 90 luku
teema päälle ja sain aiheesta unia. Jyväskylähän kuului
elämääni kahdesti tuolloin. Ensin se hoitojakso ja sit vuonna
1999 kävin joka päivä Kaipolasta saakka Jyväskylässä.
Aamubussit jääneet mieleen kun maisemat sumuiset. Radiosta soi
se .. oliko esittäjä Ekotrippi ja kappale Matkustaja.
yhä sen soidessa tulee ne
matkat mieleen.
Eli minun 1990 luku: Alussa olin
hyvin rikki ja eristäydyin, menin helposti ns. lukkoon eli en
puhunut mitään.
Annoin asioiden vain mennä. Aikuisena sain
käsiini silloin tehdyt päätökset, että vanhempani tekivät
päätöksen - että se nuorisopsykiatrisen sairaalan yhteydessä
ollut työkeskus olisi hyvä paikka mulle. Silloin kun puhuin,
niin kiroilin hyvin paljon. Purin omaa pahaa oloani. Eli hyvä,
että sain ne paperit itse luettavaksi vasta aikuisena. Ymmärsin
asian, että se on kaikkein paras.
Sitä oli alkuvuosikymmen,
sitten ensimmäisen kerran Järvenpäähän opiskelemaan pariksi
vuodeksi, eli revin itseni toiselle puolelle suomea. Aikuistuin
noina vuosina, piti itse hoitaa matkansa. Siksihän mä junista
tykkään. Niissä kasvoi ja huomasi pärjäävänsä itse.
Samalla koin sen ensirakkaudenkin, mikä teki hyvää. Että
toinen ihminen hyväksyi mut sellaisena kuin olen. Teki hyvää
rikkiolleelle nuorelle miehelle se.
Vuoden työttömyyden jälkeen
niiden merkanitti opiskelujen jälkeen, mä valitsin sen
Jyväskylän kurssin; nuorten polku työelämään. Ja se poiki
sitten mulle sen ensimmäisen kaupassa työskentelyn
harjoittelijana.
Eli rikkinäisestä ihan
ihmisten ilmoille. 1990 lukuni oli siis hienoa aikaa
kokonaisuutena, vaikka silloin sattui paljon pahaa ja itsekin
olin paha. Elämä korjasi, minkä hajotti.
Vaan kaikki rakentaa ihmistä
eteenpäin. Enpä kirjoittelisi ilman kokemuksia tuolloin.