LISÄÄ Kaipolan lapsuudenmuistojani

 

06.03.2024
lisää lapsuudenmuistoja Kaipolasta.

Koska niihin oli kiva palata edellisessä merkinnässä, niin ajattelin jatkaa muisteluja. Ja vain koska henkilö on kohta elänyt jo puolivuosisataa ja syntyi viime vuosituhannen puolella - niin alkaako olla jo koolemanpelekoja päällä? kuuntelemani yhtye nimeltä Verjnaurmu saattaa vaikuttaa ajatuksiin. Koolemanpelejoja.. eli murresana kuolemanpelosta. ja bändin nimi olisi Verinaarmu. Kappale josta toi sana tuli puolestaan on Laalavat jouset.

Ja sitten asiaan. Paikka, jonka nykyinen nimi on Kaipolan toriaukea. Oli ennen iso puisto. Metsikkö. Meillä pojilla oli sen puskissa majoja ja keksimme tunnelin joka muodostui Kaipolanväylän vieressä olevan pitkähkön istutuksista. Kahteen riviin istutetut puskat muodostivat oksineen pikkupojan mentävän tunnelin. Leikkipuistosta pääsi helposti vaikka itse Kaipolanväylälle. Vai oliko sen nimi tuolloin Tehtaankatu. Ne isot rekat olivat kiinnostavia ja toisinaan kuuli niiden äänitorvia.

Nykyään se puisto on aidattu karsinaksi, jonne lapset viedään leikkimään. Mutta se keinun tukiranka on siltä ajalta oleva metallijäänne - kun me nyt 47 vuotiaat siellä lapsina leikimme. siellä oli sellainen kolmion muotoinen iso liukumäki, jonka sisään pääsi pitämään sadetta. Siinä puurakenteessa oli loppuajat veritahroja. Ne johtuivat siitä, että mä löin toista poikaa ja tämän nenästä alkoi vuotamaan verta. Se oli vahinko, ei tahallinen teko - mutta veritahrat jäivät siitä muistuttamaan.

Siinä puistossa oli myös hiihtolatu, jota hiidettiin ympäri. Lähimetsää piti varoa kun siellä oli "Lius" vanha vaarallinen mies, kuulemma perhemurhaaja tai jotain sellaista. Rohkeimmat meistä kävivät katsomassa onko Lius paikalla. Että vähän härjäis sitä.

siksihän se metsä oli jännä paikka, sen läpi kun meni monta polkua. Jotkut niistä menivät kentän toisessa päässä olevaan leikkipuistoon. Siinä puistosta oli jäljellä pari vuotta sitten enää vain se keltainen pylväs, jossa ennen oli hyrrä. Joskus 20 vuotta sitten kun vielä asuin Kaipolassa, niin mua lapsetti ja menin keinumaan kyseisen puiston keinuun. Sillä seuraamuksella että istuin vain halkesi kahtia aikuisen painoni alla. No rikos on vanhentunut. Samaten se, kun kyseinen leikkipuisto oli meidän tukikohtamme kun kävimme omenavarkaissa lähitalojen puutarhoissa. Muistan että omenat taisivat olla hivenen happamia yhtenä vuonna - kun ne aiheuttivat hyöryä kun söi.

Kaiketi olivat jotain myrkkyä täynnä, joka nykyaika tietäisi - mutta tuolloin sitä ei tiedetty niin se ei ollut vaarallista. Kerran veljeni vauhditti sitä hyrrää ja mä roikuin vaan mukana. Ei kannattanut irroittaa otettaan vaan kiljua. No eihän siitä muut päässeet pysäyttämään sitä hyrrääkään kun olisivat osuneet muhun. Vauhti oli aika kiivas. Maiseman muistan vain vilisseen ohi. Siellä oli erilainen liukumäkikin. Sellainen korkea ja sen huipulla hirvitti. Myös hiekkalaatikko oli käytössä. Varsinkin sateen jälkeen, kun hiekasta pystyi muotoilemaan vaikka mitä.

Nykyään se kenttä, jossa ennen talvella luisteltiin tai sitten kesäisin ammuttiin juotsella - on nyt kasvanut umpeen metsää. Joku piti venettään siellä viimeksi kun kävin pari vuotta sitten. Kyseinen leikkipuisto ja kenttä sijaitsevat siis sen kävelytien varrella joka lähtee Leponkujan päästä Simpeleentieltä. Siellä siinä puistossa oli kohta, johon aina sadevesi kerääntyi ja sen pinnalle tuli vesikirppuja jostain. niitä oli kiva pyydystellä.

Pyydystämisestä puheenollen.. Kerran koululla kun luistelukentällä oli tyttöjen liikuntatunti, niin mä huomasin metsähiiren. Mä nappasin sen kiinni ja heitin hiiren luistelukentälle. kuului kirkumista ja mä taisin juosta seuraavaksi.

Entäs kerrostalo nimeltä Kasi? Sen pihassa kyllä tuli lapsena pyörittyä ja paljon. Sen takana oli päiväkoti ja siellä oli temppukenttä. siis rakelma, jossa oli naruista tehty.. no siis että sen päälle pystyi menemään ja se oli narujen varassa loikoilua. Parempaa sanaa nyt en saa mieleeni. muistan kun työnsin kerran pääni narujen välistä ja näin ylösalaisin olevan auringonlaskun.

Se rakelma oli joko avaruusalus tai merirosvolaiva. Toinen lapsijoukkue taisi olla siinä keskuspuistossa, josta mainitsin aluksi. Me hyökkäilimme toisiamme päin. juosten tietty kadun yli. Silloisen Jämsänkoskentien. On olemassa kuva, jossa me laskemme mäkeä isolla pulkalla. Mäki oli lumivalli ja se laski suoraan kadulle.

Oikeastaan tässä kun alkoi tarkemmin miettimään kaikkiea mitä tuli tehtyä, niin ihme ettei mitään onnettomuutta koskaan sattunut..

Polkupyörillä mentiin ympäri Kaipoalan katuja. Muistan että kaiketi joskus sitä polki eri paikoissa ja koko ajan kiersi katuja ympäri. Tuntikin saattoi mennä. Orituntiellä oli tuolloin paljon siilejä. Muistan kyllä kerrankin kun piti polttaa kumia tien pintaan kun tein äkkijarrutuksen etten olisi ajanut siilien päälle. Ne kun tulivat kadulle yllättäin. Orituntiellä oli myös kukkakauppa, äidin kanssa siellä joskus käytiin ja se tuoksui jännältä.

Me siis pyörimme ympäri Kaipolaa ja kotiin piti palata vasta kun katuvalot syttyivät. Tai kesällä kun aurinko alkoi laskemaan. Jos meihin lapsiin piti saada yhteys, niin vanhemmat soittelivat toisilleen että onko meidän pentuja teillä näkynyt. Ja jos itselle tuli asiaa kotiin, niin sitä kaverin vanhemmilta kohteliaasti kysyi että saiko käyttää puhelinta.

Tiirinniemen maaulmalassa käytiin usein. Ennen vanhaan se tie sinne meni sen Kaipolan paperitehtaan läpi. tai siis että oli kovaa meteliä välillä. se oli jännää mutta oli hyvin vakavalla varoituksella meitä lapsia varoitettu poikkeamasta tieltä tehdasalueelle. Tuo tie nykyään on osa tehdasaluetta ja Tiirinniemeen (vai oliko se Teerinniemi) rakennettiin 1980 luvun lopussa uusi tie tehtaan takaa. Se väylä maauimalaan oli kyllä pienelle pojalle jännä. Muistan kun miten asfaltti poltti kuumana kesäpäivänä kun paljasjalkaisena sitä taivalsi.

äiti oli kyllä tuolloin mukana, varmaan koko ajan käskiessä mua laittamaan kengät takasin jalkaan. Sentään tehdasalue..

Tuolloin jäi mieleen se miltä paperitehdas tuoksuu kuumana kesäpäivänä. Rakennuksen seinällä luki tosi suurella sana KAIPOLA.

Tehdas kuului ja kuului elämään ja elämässä. Koko ajan oli se ääni läsnä. jouluisin se taisi lakata. Kaipolan mikro-ilmasto teki kesistä lämpimiä.

Kerran kun olin kaverin kanssa metsissä vähän liian pitkään, niin kuulemma koko Kaipola alkoi etsimään meitä. Että missä ne pennut on? Kyllä meidät sitten löydettiin kun lähdettiin takaisin kun ilta tuli. Ei siellä eksyä voinut. Jos vähän poikkesi joltain polulta niin käveli vain eteenpäin. Kaipola rajoittuu teihin. Kyllä jossain vaiheessa joku tie olisi vastaan tullut ja sitä kautta päässyt takaisin.

Seinälläni oli kisapalkinto jossa lukee "parhaalle poikahiihtäjälle 1990 Rantasen Kello" Sain sen kun osallistuin kaikkiin kilpailuihin. Kerrankin sijoitukseni jäi kyllä toisiksi viimeiseksi mutta ne kannustushuudot vieläkin muistan. Sai lisää energiaa ja maaliin tulin paria sekuntia ennen sitä viimeistä.

Kallossani oli iso arpi. Sen sain kun liukastuin märällä ruoholla ja löin pääni urheilukentän kuulanheitto rinkiin. Kentällä oli joku tapahtuma, jossa mukana oli Kari Suomalainenkin. muistan kun kaaduin, tunnustin päätäni ja katsoin sitten täysin verestä punaista kättäni.

voimaa oli vielä huutaa APUA! AUT - - - " ennenkun verenhukka sumensi pään. Muistan vain väkijoukon auttaneen ja kavereiden vakavat ilmeet. Mä tietty olin menettänyt valtavasti verta. ja siksi varmaan tilanne oli pelottava. Isoveli oli paikalla ja tuli sitten ambulanssiin mukaan.

Koskas vanhemmat sitten saivat tästä tietää? Vasta kun veikka meni pyytämään taksirahaa jättäen mut siihen taksiin pantiksi. Tie Jämsän sairaalaan ei tuolloin ollut yhtä hyvässä kunnossa kun nyt. (onhan se jo melkein kynnyspeltoa nykyäänkin) Mutta muistan kun päävammaisena ambulanssissa pää vain hakkasi kuoppien kohdalla johonkin.

Tämä tais olla 1990 luvun alussa. Vielä yksi muisto, johon tehdas liittyy. Ei tämä ei ole se kerta, kun sain kammon Muumilaakson mörköä kohtaan kun säikähdin sitä paperitehtaalla järjestetyssä tapahtumassa työläisten lapsille - kun tehtaan suuressa salissa näytettiin diaesitystä sadusta Kuka lohduttaisi nyytiä.

Vaan tämä tapahtui rajunilman aikana. Katselimme sitä raesadetta parvekkeella, kun yksi iso rae osui minua olkapäähän ja samassa salama löi tehtaan piippuun. Kova pamaus ja mä painuin piiloon sängyn alle.