Katsaus elämään kun ikävuosi 48 koittaa viiden päivän kuluttua.

 

05.12.2024
Yöllistä jälleen kerran.

Tässä siis olen digitoinnut vanhoja valokuvia. Niitä kun meillä on paljon. Nyt on pelastettu se 500 valokuvaa. Suhteessa siihen, mitä mä nyt aikuisena olen kärsinyt elämässäni - eli ne isyystunteet. Vaikutti tuohon kuvaprojektiin. Vasta nyt käsittelin sen kuvan, jossa isä kantaa mua - uutta lastaan - sylissään kun olin vasta ihan vauva.

Kuvasta välittyy se, mitä isäni tunsi tuona hetkenä. Itse en pääse koskaan vaan varmaankaan kokemaan samaa. Eli kyllä ne isyystunteet ovat olemassa ja kummittelevat alitajunnassa. Vaikka tässä onkin ollut ihan kuukausia, etten ole koko asiaa sen koommin edes ajatellut.

Tuossa kuvassa, jota en tietenkään tähän liitä - mä sain vanhasta ja kuluneesta valokuvasta tehtyä aika luonnollisen näköisen otoksen. värit ovat kuten kuva olisi otettu eilen.

Siinä kuvassa mun käsi on tosi pieni, varmaan pystyin koko kämmenellä tarttumaan isäni yhdestä sormesta. Kuten vastasyntyneillä on.. pienet sormet ja kädet. Olen tuon kuvan kyllä nähnyt valokuva-albumissa monia kertoja, mutta nyt kun sen skannasin - niin siitä paljastui yksityiskohtia. JA se, että nyt noi näkee paljon suurempina - mitä ne olivat albumissa. Enemmän yksityiskohtiakin. kuten se, että nyt toisella näytöllä näkyvässä kuvassa, jossa isä pitää mua sylissään - on hänen rannekellonsa näyttänyt aikaa 11:50

Olen tehnyt hyvin suuren työn pelastessani meidän vanhat valokuvat. Osa oli jo aika huonossa kunnossa, mutta mä sain ne hyvän näköisiksi sillä Gimpillä.

Teen siitä joskus lähitulevaisuudessa ohjeet. Mä ymmärrä vältteleväni aihetta kertomalla kuvankäsittelystä. Siinä kun ei voi ihan tunteella niitä katsoa ja käsitellä, muuten homma vain hidastuu eikä sitten muista mitä oli jo käsitellyt. Mutta nyt kun homma on suurelta osalta jo tehty..

On aika niille tunteille ja elää toi mun lapsuusaika kuten uudelleen kuvien kautta, sillä otteella että nyt aikuisena sitä katsoo noita eri lailla. Paljon tärkeitä kuvia on pelastettu. On ollut vuosikymmeniä se mielessä. No ainakin vuosia, aina siitä saakka kun veli hommas monitoimitulostimen, jossa siis kuvanlukiakin.

Joukossa on kyllä kuvia, joiden ottoajan kohdan tietää. Kuten Puijon tornista otetut kuvat. Vuosi taisi olla 1977 kun olin Kuopion lastensairaalassa aivokalvontulehduksen takia. Se ei ollut oikein kivaa aikaa vanhemmilleni. Löysin kuvan, jossa äitini katsoo siitä näkötornista sinne sairaalallepäin. Vasta pari vuotta sitten hän kertoi mikä mulla oli. Mähän luulin että jotain meni vikaan ja mut leikattiin ja siinä aivot jäi ilman happea hetkeksi. Ymmärrän, että se on ollut hyvin paha paikka.

Kun noita kuvia katsoo, mä olin meidän serkuksista se nuorin, vauva - jota kaikki tahtoi pitää sylissään. Ja sitten ajattelee elämääni. Nuoruuden vaikeuksia, masennusta, itsemurha-ajatuksia ja niin edelleen. Siitä ajattelee..

Hyvä, etten onnistunut. Siitä olisi tullut liikaa surua monille. Asioiden kokeminen kasvatti minusta minut.

Miehen, joka täyttää... hetki pitää laskimella tarkistaa.. 48 vuotta viiden päivän päästä. Se on vain numero ja olen jo jotain kymmenen vuotta tarkistanut ikääni laskimella - sillä ei näin vanhana sitä lukua viihti muistella.

Eipä taida vaan ne isyystunteeni kadota ajan saatossa. Olisi ollut vaan niin hienoo sanoo omalle isälleen, että "isä, musta tulee isä."

Menetetyt mahdollisuudet iskee joskus kovaa päin naamaa. Kuten nyt. Turvaudun taitooni kirjoittaa silmät kiinni. Tulee näiden ajattelusta vielä kyyneleitä. Vai tuleeko? Ehkä tämä olo siirtyy olemaan tummaksi mietteeksi siitä, että sukuni siirtyi Jämsän alueelle vuosikymmenenä 1790 ja se kaikki päättyy sitten aikanaan minuun. Jos satun elämään kyllin kauan, niin olen sukuni viimeinen.