musta päivä

 

14.09.2004
Osoittimen jäljet ovat näkyvissä - entä sitten?

Tänään, tästä päivästä. Voisin jotain kertoa. Oma olotilani on epäsekavaa. Tänäänkään en mennyt hankkimaan sitä röökiä. Jotenkin tämä on jo toinen päivä, joilloin jotenkin jaksan.

Jaksaminen on kuin juna, välillä pysähtyy ja purkaa asioita ulos ja toisia asioita päästää sisäänsä. Ja sitten se jatkaa kuulutuksen saattelemana. Tosin ei tule mitään kuulutusta, koska se ei ole tapana. Sen tulosta kuulutetaan, mutta lähdöstä ei koskaan. Jaksaminen, epäjaksaminen, masennus. Siitä kuulutetaan kun se tulee, mutta kuka kuuluttaisi lähdönkin? Ratanäyttökin pysyy pimeänä. Siinä ei lue edes sen junan tietoja. Metaforia..

Mutta kuvan juna lähti eteenpäin. Mutta se olisi ollut illan pää-uutinen, jos tämä kuvattu junan pää olisi lähtenyt eteenpäin. Se olisi aikanaan törmännyt toiseen junaan. Nokkakolari. Eli tällän keskipäivän pitkällä raudalla ihmisiä pääsi jälleen kerran Keravalle, Tikkurilaan, Pasilaan tai Helsinkiin - kuka halusi minnekin. Mutta kuva siis otettiin keskipäivän aikaan. Kyseinen juna oli 11:42 lähtevä H-juna. Lähtiessäni koululta keltaisen uunikalan syönnin jälkeen en ollut ajatellut mennä ottamaan valokuvaa junasta. Oikeastaan minulla taisi olla sellainen vetämätön, masentunut olo. Mutta Helsingintien ja Mannilantien risteysliikennevaloissa en kääntynyt vasempaan kohden S-markettia, vaan kävelin suoraan. Mannilantietä Postikadulle. En mennyt ostamaan röökiä. Se olisi ollut se ostokseni sieltä. Mä vain kävelin eteenpäin.

En suunnitellut kääntyväni Mannilantieltä Postikadulle. Siinä vain kävi niin. Olin mietteissäni. Eikä asiaa helpottanut se, että jalkaan oli jälleen alkanut sattua. Siis kipua. En suunnitellut ylittäväni sitä Postikatua liikennevalottomana olleen suojatien kautta, en kääntyväni oikealle, en ajatellut käveleväni ylös portaita rautatien viereen. Ei kuitenkaan sillä idealla, että olisin halunnut hypätä junan alle, tulla pikku-uutiseksi tähän kaupunkiin ja suuremmaksi järkytykseksi koululle. En halunnut tehdä sitä ja en halua tehdä sitä koskaan. Mutta kerta olin siellä ja ajatukset olivat seljenneet, niin olo tuntui paremmalta. Lisäksi tuuli kovasti ja mähän pidän kovasta lämpimästä tuulesta. Siihen sitten tuli tuo juna, sylkäisi joukon ihmisiä ulos ja imi uuden satsin lipunleimaajia sisäänsä. Odotti hetken ja lähti. Mä jäin. otin vielä yhden kuvan Järvenpäästä ja laitoin matkapuhelimen pois. E

Mä etsin käsiini lehtitelineestä uutislehti satasen, kävin istumaan penkille sitä lukemaan. Tai ainakin yritys oli yhtä kova, kuin ilmavirta. Siis tänään myrskysi. Sää näytti voimansa jälleen Saksantunnin aikana. Vesipyry tuli äkkiä ja täytti koulun ruokalan katon. Mutta se tapahtui myöhemmin ajassa, joka on jo muuttunut historiaksi.

Otin lehden ja lähdin koululle. Perillä mä suunnistin kolmannen kerroksen aulaan lukemaan sitä lehteä ja saatuani sen askareen päätökseen, jätin sen aviisin siihen pöydälle. Muiden käytettäväksi, ja sillä olikin käyttöä.

Oli alkamassa valinnaisopinnot. Kello oli 12:15, eli aika jolloin olisi pitänyt päästä luokkaan. Kello 12:23 mä sain kyllikseni maikan odottamisesta, heitin reppuni lokerooni ja lähdin koska se olo oli jälleen päällä. Piti päästä menemään. Mitenhän mä tämän "oloni" kanssa vielä teen.. Ehkä tämä on vain heikko kausi minulla. Ehkä..?

Mutta tuuli oli ulkona voimistunut entisestään. Säässä oli luvattu aamulla myrskyä pääkaupunkiseudulle ja se sana piti paikkaansa. Kävin mäkissä syömässä. 5€ ateria, myöhemmin karkumatkallani mä voitin 10€, joten se hinta kompeusoitui kivasti. Kävin Prismassa katsomassa levyjä, nyt kuin muistin muutaman himoitsemani bändin nimenkin. Mutta ei levyjä. Ainakaan siellä. Pitänee niitä joskus käydä katsomassa Helsingissä. Siellä pitäisi ainakin olla hyvät valikoimat ja vain sen takia että se sattuu olemaan suomen pääkaupunki.

Mä ilmestyin siitä sitten sen valinnaisen toiselle tunnille, sille kahvin jälkeiselle. Kahvilla tarjolla oli sellainen hiton iso pulla. Dialogia sen suuruudesta ja siitä, että jaksaako sen syödä - käytiin ikkunapöydässä.

Tulin käytävään, avasin lokeroni, otin reppuni ja jäin odottamaan maikkaa. Hän tulikin, mutta hänet kidnapattiin ennen kuin hän ehti kohdalleni. Ei huppumiehiä ja konepistooleita tai lunnasvaatimuksia. Hänet vain pongattiin toiseen luokkaan juttelemaan. Nainen tuli aikanaan luokasta pois ja jatkoi luokseni kysyen että missä olin? Sanoin että tuli tapaaminen ja hän oli sitä mieltä että kävin tapaamassa jotain naista. Mutta ei se hänelle kuulu, painotti hän sitä loppukaneetissaan jo luokan puolella.

Tanja Karpelan mielestä Kesäkuu on kylmä ja elokuussa yöt ovat lämpimät. Hänet ehkä kutsutaan koululle puhumaan. Onhan se oppilaitos kyllin kiinnostava politiikkojen käydä. Mutta presidenttiä ei ole näkynyt. Ehkä me saadaan Halonenkin joskus vierailemaan. Invalidiliiton järvenpään koulutuskeskus.

Sitten oli saksaa edellämainittuineen sääilmiöideen.

Tämä alakuloitettu oloni.. Siis turhan valitusta, ei tästä enää jaksaisi välittää. Koko elämähän mulle on ollut oppiminen ja matikka vaikeaa. Ja sitten kun luulin löytäväni maailmasta sen, mitä haluan tehdä. Se oli se myymälätyö - ruokakaupassa hommailu, asiakaspalvelu yms. yms. Ja sitten kävi miten kävi. Haaveet jäävät haaveksi ja osa niistä unelmistani särkyi kun todettiin se rustovamma. Enkä jaksa enää edes pitää toivoa yllä siitä, että jos jollain sen vamman, kroonisen sairauden oireet voisi estää. Että voisi tehdä sitä mitä haluaisi. Ei voi.

Ehkä tämä "oloni" on sitä, että vasta nyt se on alkanut upota tajuntaan.

Tänään on laskujeni mukaan elämäni 10140.s päivä. kymppitonni mennyt jo rikki. En ollut uskoa tekemäni taulukkolaskennan kaavan tulosta, mutta oikea se on. Ja elämä jatkuu kuin sade. Seison varmaan sateessa juuri nyt.

Niin varmaan se asia on.